Liian usein kuulee sanottavan, että en oikein uskalla käydä kirkossa kun en tiedä kunnolla miten siellä käyttäydytään. Ortodoksisessa kirkossa on todellakin erilaisia kirkollisia tapoja, joiden noudattamista pidetään niiden sisäisten uskonnollisten merkitysten takia tärkeinä. Joskus meitä on pidetty tapakristittyinä, aikoinaan jopa kuvainpalvojina. Asioista vähemmän tietävät saattavat ajatella näin vieläkin.
Ristinmerkin tekeminen on itsemme siunaamista. Kun teemme sen kirkkoon astuessa, poislähdettäessä, tuohusta ikonin eteen sytyttäessä, aterioinnin edellä ja jälkeen, nukkumaan mennessämme ja herättyämme, pyydämme todellisuudessa Jumalalta siunausta itsellemme, läheisillemme ja elämäämme. Ristinmerkki on aina rukouksen merkki. Ikonin, ristin, ehtoollismaljan, piispan ja papin ristinmerkillä siunaavan käden suuteleminen on myös paitsi itsemme siunausta myös Jumalan pyhyyden kunnioittamista. Ne ovat kunnioittamista ei palvomista. Palvominen kuuluu yksinomaan Jumalalle, Pyhälle Kolminaisuudelle.
Kirkossa on paljon tapoja. Silti kirkkoon menijän ei tarvitse ujostella sitä että ei kenties kaikkea hallitse. Emme me muutkaan kaikkea hallitse. Kukaan kirkossa ei ole oikeutettu osoittelemaan koska jokaisessa on puutteita. Parasta tietysti on jokaisen yritettävä. Emmehän jumalanpalveluksessakaan joka hetki tee ristinmerkkejä, vaan silloin kun kirkkosäännöt niin sanovat tai ainakin silloin kun tunnemme siihen sisäistä tarvetta.
Meillä ihmisille on monenlaisia tapoja. Joitain niistä pidämme tärkeinä. Meidän käytöksemme tulee lähteä omasta kasvupohjasta ja sisäisen kasvamisen kautta.Koketeeraava, koristeellinen käytös on luonnollista siellä, missä sellainen käytös on luonnollista ja sisäisen kasvun ja kasvatuksen tulosta. Jos tavallisessa elämässä käyttäydymme kuin Ranskan Aurinkokuninkaan hovissa, se ei liene ole luonnollista. Normaali terve luonnollinen käytös riittää.
Kirkko on pyhä paikka. Siksi siellä sen mukaisesti myös käyttäydymme emmekä halua aiheuttaa turhaa huomiota. Vaikka emme olisikaan täydellisiä ortodokseja ja kristittyjä, voimme silti turvallisin mielin käydä kirkossa. Kirkko on Kristuksen ruumis ja Kristus Kirkon pää ja Kristus on ainoa joka meidät pyhittää kelvollisiksi – kaikkeen.
Kirkko on pyhityksen paikka. Kristus on perustanut se juuri meitä, syntisiä varten ja siksi meillä on kirkkorakennuksia joissa toimitamme pyhiä jumalanpalveluksia Jumalan kunniaksi ja omaksi pyhitykseksemme. Koska Kirkko on rakkauden yhteisö, sinne mahtuu juuri meitä, syntisiä ihmisiä, niin paljon kuin meitä on. Kirkosta aivan takertuu meihin Jumalan armoa ja rakkautta, pyhien ihmisen pyhittävää voimaa. Siksi meillä on parempi olo kun kirkosta kotiin lähdemme.
Kirkko on pyhä Paikka ja siksi siellä käymme. Amen.
Isä Veikko Lisitsin
Suomen ortodoksinen kirkko